VVK 139 "Piltin synnytt' Betlehem" - Teinien, virsien ja kirjojen vaelluksista

Kuva: Dresden Staatsbibliothek

Tiernapoikasesongin käydessä kuumimmillaan adventtikalenterin 7. luukusta paljastui ennenaikainen joululahja kaikille virsien, historian, suomenkielen ja kirjojen ystäville. Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta uutisoi erittäinen harvinaisesta kirjalöydöstä.

Virsitutkija Suvi-Päivi Koski on löytänyt Dresden Staatsbibliothekin kokoelmista kaksi aiemmin tuntematonta varhaista painosta suomenkielisistä kirjoista vuodelta 1607.   

Virsikirjan ja Lutherin Vähäkatekismuksen löytyminen ei ehkä sinänsä tunnu shokeeraavalta uutiselta, mutta kun kyseessä on varhaisin säilynyt laitos Hemminki Maskulaisen (n. 1550-1619) virsikirjasta (ensipainos n. 1605) sekä varhaisin tunnettu suomennos Vähäkatekismuksesta, löytö on varsin merkittävä.

Kirjalöydöstä avautuu näköala ihmisten ja tekstien liikkuvuuteen Itämerellä. Sekä tiernapoikaesityksen taustoihinkin.

"Piltin synnytti Betlehem, ja Betlehem.."

Tiernapoikatraditio on yksi adventinajan kiehtovimmista ja historiallisesti monikerroksisimmista. Esitys on oikeastaan virhettään vailla oleva kollaasi eri aikojen laulu- ja esitysperinteitä suomalaisista arkkivirsistä ("Synti suuri surkia..") keskiaikaisiin latinalaisiin teinilauluihin ja mysteerinäytelmätraditioihin.

Laulukimaran oma suosikkini on rahvaanomainen toisinto keskiaikaisesta teinilaulusta Puer natus in Betlehem, joka on alun perin julkaistu Piae cantiones -laulukokoelmassa vuonna 1582. Monen muun kokoelman laulun tavoin se päätyi myös ensimmäisiin suomalaisiin virsikirjoihin.

Näiden alkujaan latinankielisten laulujen tekijöistä ei useinkaan ole tarkkaa tietoa; osa niistä on suomalaisia mutta osa yleiseurooppalaisia.

Vastalöydetyyn Maskulaisen virsikirjan laitokseen "Piltin synnytt' Betlehem" on painettu kaksikielisenä: rinnakkain latinaksi ja suomeksi. Vielä vuoden 1701 virsikirjasta virsi löytyy numerolla 139, tosin enää vain suomeksi.

Kuva: Pohjois-Pohjanmaan museo

Vaikka virttä ei enää virsikirjassa olekaan, on se säilynyt tunnistettavana tiernapoikaesityksissä. Edustavan tyylinäytteen tarjoaa Oulussa viime vuonna palkittu torniolaisten tiernapoikien esitys.

Tiernapoikaesityksiin nämä vanhat Piae cantiones -laulut sopivatkin oivallisesti, sillä kyseessä on alkujaan laulukokoelma, joka on koostettu teinivaelluksissa käytetyistä lauluista.

Teineiksi kutsuttiin alunperin opiskelijoita (tai apupappeja), jotka erityisesti juhlapyhien aikaan kiertelivät kylissä lauluesityksillä rahaa opintoihinsa keräten. Opiskelijoille lienee olleen tarpeen myös kynttilän pätkät - eritoten talvikauden lukupuhteissa.

Virsikirjassamme on yhä kymmenkunta virttä, joiden sävel tai sanoitus palautuu Piae cantiones -kokoelmaan. Itse kaipaisin virsikirjan lisälehdille takaisin myös tätä vanhaa jouluvirttä, jonka keskiaikainen sävel sopii erityisesti jouluyön messun tunnelmiin.

Rostock suomalaisten laulukirjojen painopaikkana

Ennen tiernapoikia teinit vaelsivat Eurooppaan - ja paluupostissa tuli suomalaisia laulukirjoja. 

Hieman yllättäen sekä Piae cantiones -kokoelman että nyt julkisuuteen putkahtaneiden kirjalöytöjen vaiheet vievät Saksan vanhaan hansakaupunkiin, Rostockiin.

Molemmat julkisuuteen putkahtaneet kirjat on painettu vuonna 1607 Rostockissa Stephan Möllemannin kirjapainossa, joka toimi vuosina 1561-1610. Möllemannin nimen on tosin kirjojen toimittaja Simon Johannis Carelius (k. 1610) hauskasti suomentanut muotoon "Staffan Mylläri" tai "Prentätty Rostokissa Staffan Mylly mieheldä".

Suomessa ei ollut kirjapainoa ennen Turun Akatemian kirjapainon perustamista 1642. Niinpä kirjat oli painettava muualla, etupäässä ruotsalaisissa ja saksalaisissa kirjapainoissa.

Tässä kohtaa "Mylly mies" astuu kuvaan.

Rostock vuonna 1598. Kuva: Wikimedia Commons

 
Piae cantiones -kokoelma painettiin Rostockin naapurissa Greifswaldissa vuonna 1582, mutta kokoelman julkaisija Theodoricus Petri Ruuth (n. 1560-1617) opiskeli Rostockin yliopistossa aivan kuten Careliuskin muutamaa vuotta myöhemmin.

Vuonna 1625 viipurilaisen Theodoricus Petrin sukulaiset julkaisivat kirjasta laajennetun laitoksen, johon liitettiin useita Rostockin Mariankirkon kanttorin Daniel Friderickin (1584-1638) laatimia moniäänisiä sovituksia.

Eräs kiinnostava piirre uudessa kirjalöydössä onkin juuri Rostockin korostuminen aiempaa selvemmin Suomeen tarkoitetun käyttökirkallisuuden painatuspaikkakuntana.

Kuka oli Simon Johannis Carelius?

Kirjalöytöjen toimittajaa Simon Johannis Careliusta ei ole aiemmin tunnettu vanhan kirjasuomen kehittäjänä. Siksi hänen laatimansa yli kaksikymmensivuinen katekismuksen esipuhe on erityisen merkittävä lisä vanhan kirjasuomen lähteisiin.

Niukkoja lisätietoja Careliuksesta saa Jussi Nuortevan väitöskirjasta "Suomalaisten ulkomainen opinkäynti ennen Turun Akatemien perustamista 1640" (Helsinki: SKHS, 1997).  

Simon Johannis Carelius oli Sysmän kirkkoherra Johannes Matthiaen poika, joka kirjoittautui vuonna 1605 Rostockin yliopistoon. Tämä ei sinänsä ollut kummallista, sillä ennen Turun Akatemian perustamista suomalaisten teinien yliopisto-opinnot suuntautuivat ympäri Itämerta.

Nuortevan mukaan Carelius kuului Kaarle-herttuan kannattajiin ja oli ilmeisesti myös teologisesti lähellä häntä. Ruotisin valtakunta oli 1600-luvun alussa juuri selvinnyt sisällissodasta, jossa vastakkain olivat Puola-Liettuan ja Ruotsin valtakuntien laillinen kuningas Sigismund, joka tunnisti katolista uskoa, sekä Ruotsin valtakunnanhoitaja ja luterilaisuuden kannattaja Kaarle-herttua.

Luterilaisten pelkona oli, että katolinen Sigismund käynnistäisi vastauskonpuhdistuksen. Vuonna 1599 päättyneessä sisällissodassa Ruotsi-Suomi jäi luterilaisen Kaarle-suvun hallintaan, mutta uskonsodat jatkuivat silti pitkälle 1600-lukua. Eikä reformaation iskostaminen valtakuntaan ollut itsestään selvyys ilman sotiakaan - erityisesti Sigismundia tukeneessa ja harvaanasutussa, puolipakanallisessa Suomessa.
 
Uusi tieto Careliuksesta Lutherin Vähäkatekusmuksen toimittajana tukee aiempaa kuvaa hänestä Kaarle-herttuan kannattajana.

Kiinnostava tieto on myös se, että opinojensa jälkeen vuonna 1607 Carelius valittiin vastaperustettuun teologian lehtorin virkaan Viipurin kouluun, jossa hänen tehtävänään oli erityisesti luterilaisen papiston kouluttaminen.

Carelius aloitti siis lehtorin virassaan samana vuonna jona hänen toimittamansa kirjat painettiin. Olisiko kirjat painatettu juuri Viipurin koulun tarpeita ajatellen? 

Jäljet johtavat Kuopion torille

Viipurin triviaalikoulun vaiheet ovat mielenkiintoiset. Koulu toimi Viipurissa vuosina 1543-1710, kunnes isonvihan aika pakotti sen melkoiselle muukalaisvaellukselle.

Koulu siirtyi opettajineen Savonlinnaan (1723-32), sieltä Lappeenrantaan (1733-41) josta pikkuvihan jälkeen Mikkeliin (1747-48) ja Rantasalmelle (1748-77). Kiertolaisuus päättyi, kun koulu löysi sijan Kuopiosta, jossa se toimi triviaalikouluna aina vuoteen 1844, jolloin se korotettiin Kuopion Lyseoksi.

Kuopiolaisittain voi siis rempseästi todeta, että löydetyn kirja-aarteen toimittaja oli kaupunkimme vanhimman koulun ensimmäinen uskonnon lehtori.

Mikäli lehtori Carelius toimittti virsikirjan ja katekismuksen koulun tarpeisiin, ainakaan enää Viipurin triviaalikoulun eli nyttemmin Kuopion Lyseon kirjaston kokoelmiin näitä aarteita ei lukeudu.

Muuten kyllä Kuopion Lyseon kirjakokoelma on yksi maamme arvokkaimmista. Kokoelmaan sisältyy mm. ensipainos toisesta viipurilais-rostockilaisesta laulukirjakustanteesta, Piae cantiones -kokoelmasta. 

Teinien, virsien, kirjojen ja koulujen vaellus näyttäisi siis tällä kertaa seisahtuneen Kuopion torin liepeille.

Mutta adventin alla Puer natus in Betlehem jatkaa kulkuaan tiernapoikien matkassa.

Puer natus in Betlehem ensipainos, Piae cantiones 1582. Kuva: Doria-tietokanta.

VIRSI 622 "Minä vaivainen, vain mato, matkamies maan" - Muukalaisia keskellämme vai muukalaisia itsellemme?

kuva: Olli Viitaniemi

Suomen luterilaista virsiperintöä moititaan toisinaan ankean synkkämieliseksi ja raskassoutuiseksi. Tämän osaston virsiin kuulenee virsi 622 "Minä vaivainen, vain mato, matkamies maan", jonka luonne kiitosvirtenä ei kieltämättä avaudu helposti. Etenkään jos se veisataan laahaavan hitaasti, jolloin kuulaan kauniin melodian niekut menettävät luonteensa.

Tämä Lapuan taisteluvirtenä tai "matovirtenäkin" tunnettu aarre lukeutuu virsikirjamme ydinvirsiin, jotka olivat mukana jo vuoden 1701 niin kutsutussa Vanhassa virsikirjassa.  

Jostain syystä monet näistä vanhoista virsistä sanoittavat jotakin muukalaisuuden, vierauden tai outouden kokemusta: "Isänmaatani outona etsiä saan.." (VK 622) tai "Lienenkö outo ainoa maan päällä.." (VK 281) sekä "Etkö ole, ihmisparka, aivan arka..." (VK 612). Näkökulmana kaikissa yksilön hädästä nouseva pyyntö: "Sinuhun turvaan, Jumala, jo vaivan alta päästä.." (VK 382).

Vanha virsikirja vaikuttaisi olleen varsinanen muukalaisten virsikirja. Mutta kuinka nämä virret resonoivat viimeaikaisen muukalaiskeskustelun kanssa?

Muukalaiset keskuudessamme

Kansliapäällikkö Päivi Nerg ja piispa Jari Jolkkonen. Kuva: OV. 

Kuopion piispantarkastukseen liittyen Itä-Suomen yliopistolla järjestettiin torstaina 26.11.2015 keskustelutilaisuus maahanmuutosta otsikolla ”Muukalaiset keskuudessamme: maahanmuutto ja pakolaiskysymykset”.

Tilaisuuden puheenjohtajana toimineen professori Juho Saaren mukaan yliopiston tehtävänä on ymmärtää vaikeasti ratkaistavien ”viheliäisten ongelmien” hallintatapoja, mutta maahanmuuttotilanteen ratkaisuun tarvitaan silti laaja-alaista yhteistyötä ja vuoropuhelua. Tätä tilaisuudessa edustivat piispa Jari Jolkkonen keskeisen suomalaiseen arvomaailmaan vaikuttavan yhteisön edustajana sekä sisäministeriön kansliapäällikkö Päivi Nerg valtiovallan edustajana. Tutkija Tiina Sotkasiira edusti yliopiston kotouttamiskysymyksiin pureutuvaa tutkimusta.

Keskustelutilaisuudesta välittyi kuulijalle hyvä tilannekuva siitä, missä yhteiskunta ja kirkko ovat menossa kesän jälkeen täysin arvaamattomasti paisuneessa turvapaikanhakijatilanteessa. Ensiapua on onnistuttu antamaan perustamalla nopeasti maanlaajuinen vastaanottokeskusten verkosto, mutta pitkäntähtäimen ratkaisut vaikuttivat olevan valtiohallinnossa ymmärrettävästi vielä melkoisen levällään.

Alustuksia seuranneessa lyhyessä keskustelussa korostui kolme teemaa: Kuinka onnistua kotouttamisessa, vuorovaikutus paitsi eri toimijoiden myös tavallisten kansalaisten ja maahanmuuttajien kesken sekä median rooli viimeaikaisten erittäin ikävien uutisten muotoilijana tulenaran keskusteluilmapiirin hallinnassa.  

Kuka on muukalainen?

Koska Eurooppa-, valtio- tai kuntatason kysymyksiä minusta ei ole pohtimaan, jäin miettimään muukalaisuutta.

Tutkija Sotkasiira määritteli sosiologin viitekehyksestään muukalaisuuden siten, että muukalainen ei ole tuntematon, vaan päin vastoin muukalaiseksi tunnistettu. Tämän tunnistamisen tekee vallassa olevat rakenteet ja yhteisöt.

Sotkasiiran mukaan usean #ennenolinpakolainen-kampanjassa jaetun onnistuneen kotoutumiskertomuksen taustalla on jossain vaiheessa koettu hyvä vuorovaikutussuhde jonkun paikallisen kanssa.
  
Tällaiset kohtaamiset ovat siis yksi avaintekijä, joka edistää muukalaisen kotoutumista, oman paikan löytämistä yhteisöstä ja siten ehkäisee syrjäytymistä sekä kriminalisoitumista.

Valitettavasti viimepäivien uutisotsikot kannustavat pikemminkin varovaisuuteen kuin rohkeuteen muukalaisten kohtaamisessa. Ja juuri tämä uhkaa vaikeuttaa muukalaisten kotoutumista meikäläisiksi.

Ongelma on viheliäinen.

Muukalaisia itsellemme?

kuva: Wikimedia Commons

Muukalaisuutta on ymmärretty myös toisin.

Siinä missä piispantarkastuksen tilaisuudessa puhuttiin "Muukalaisista keskuudessamme", romanialaistaustainen pariisilaisfilosofi Julia Kristeva otsikoi itäblokin murtumisen aikoihin julkaistun kirjansa "Muukalaisia itsellemme".

Kristevan kirja kannaisi ehkä kaivaa uudestaan esiin, vaikka Eurooppa onkin nyt kovin toisenlainen kuin 1990-luvun alussa. Kirjan kuvaus itsetietoisesta ja muukalaisiin kovakuorisesti suhtautuvasta kansallisesta Ranskasta on yllättävää luettavaa, kun sen suhteuttaa nykyiseen moniarvoisuuttaan puolustavaan Ranskaan.

Kirjansa ensilehdillä psykoanalyytikkonakin tunnettu Kristeva paljastaa korttinsa ja määrittelee muukalaisuuden tavalla, joka avaa aivan toisenlaisen keskustelun muukalaisuudesta keskelle kansallisvaltioiden Eurooppaa:    

”Outoa kyllä, muukalainen asuu meissä: hän on minuutemme kätketty puoli, tila, johon talomme murenee, aika, joka turmelee yhteisymmärryksen ja myötätunnon. Kun tunnistamme muukalaisen itsessämme, säästymme inholta muukalaista kohtaan toisessa.”

Näkökulma on tavallaan vanhatestamentillinen: "Kohdelkaa joukossanne asuvia siirtolaisia ikään kuin he olisivat heimolaisianne ja rakastakaa heitä kuin itseänne, sillä te olette itsekin olleet muukalaisina Egyptissä." 3. Moos. 19:34, mutta menee eksistentiaalisesti vielä pidemmälle, väittäen, että muukalaisuus on yhä sisällisesti totta.

Jos muukalaisuus ei ole vierautta vaan muukalaiseksi tunnistamista, eikö sisäisen muukalaisuutensa tunnistaneelle sovi suuhun veisattavaksi melkoisen hyvin Vanhan virsikirjan synkeät aarteet?

VK 622

"Minä vaivainen, vain mato, matkamies maan,
monet vaellan vaikeat retket.
Isänmaatani outona etsiä saan,
pian ehtivät ehtooni hetket."

 

Taisteluvirsi vai lääkintävirsi?

Virteen 622 liittyy kertomus, jonka mukaan suomalaisten sotilaat veisasivat sen ennen 14.7.1808 käytyä Suomen sotaan liittynyttä Lapuan taistelua, jossa Ruotsin armeija voitti Venäjän tsaarin armeijan.

Siitä siis nimi Lapuan taisteluvirsi.

Virsi tosin kaikessa alakuloisessa muukalaisuudessaan sopii erittäin huonosti minkäänlaisen taistelutahdon lietsontaan ja siksipä kertomuksen toista versiota on syytä pitää uskottavampana.

Sen mukaan virsi virisi vasta voitetun taistelun jälkeen iltanuotioilla. Yksi kerrallaan sotilaat liittyivät virteen, joka muistuttaa kaiken katoavaisuudesta, ihmisen vieraudesta maan päällä ja sanoittaa koti-ikävää tuonpuoleiseen.

Virsi ei myöskään alunpitäen ollut kolmisäkeistöinen, vaan taisteluvirren säkeet muodostavat vain lopun alkujaan yksitoistasäkeistöisestä virrestä, jonka alkupään säkeistöjäkin elää vielä viisi virsikirjassamme (VK 304).

Virsien VK 304 ja VK 622 ei tosin nykyään arvaa olevan alunpitäen samaa virttä, koska virren 304 runomitta on uudistusten myötä muuttunut kokonaan toiseksi. Saman virren alku ja loppu on silti kyseessä.

Olisivatko sotilaat alkaneet virren alusta vai veisanneet vain kolme viimeistä säettä, sitä tarina ei kerro. Mutta kyllä nämäkin säkeet voisi kuvitella tulta tuijottavien haavoittajien ja haavoitettujen suuhun:

Pohjanmaan prikaatin asepuku. Wikimedia Commons

VK 304

1.
Oi Jeesus Kristus, autuuden
ja armahduksen lähde,
nyt kuule pyyntö syntisen
lunastustyösi tähden.
On Vapahtaja nimesi,
sen turvin tohdin eteesi
sydämen tuskan tuoda.

2.
Jo syntymästä syntinen
ja turmeltunut aivan
vain rangaistuksen ansaitsen
ja kuoleman ja vaivan.
Puun kielletyn söin hedelmän,
menetin onnen, elämän.
On siinä synnin palkka.

3.
Nyt kiitos, armon ruhtinas,
kun uhrin täyden annoit
ja puolestamme, laupias,
myös tuomiomme kannoit.
Pois pyyhit kaikki syntimme,
kun verelläsi maksoit ne.
Tie taivaaseen on auki.

"Matovirren" muukalaisuutta edelsi siis alunpitäen synnintunnon sanoitus. Ja Lapualla 1808 sen veisaamista edelsi hurmeisilla taistelutantereilla traumatisoituminen.

Virren sanoitus palauttaa mieleen raamatullisen kuvauksen muukalaisuuden syystä ihmisen peruskokemuksena: synti johti karkotukseen Jumalan kasvojen edestä ja muukalaisen koti-ikävään. Kauniin kielletty puu - ristinpuu -typologian myötä virsi avaa myös evankeliumin näköalat:

4.
Oi Jeesus, lippu elämän
on sinun kädessäsi.
Sait kantaa tuskan hirveän,
sait voiton ristilläsi.
Puu kielletty toi turmion,
vaan ristinpuu toi sovinnon.
Sielumme haavat hoidat.

5.
Nimesi tähden minua
nyt auta parannukseen.
Suo, että tunnon vaivoissa
turvaan vain armahdukseen.
Sinua tahdon rakastaa
ja armon voimin vaeltaa,
sinulle elää, kuolla.

Lapuan taistelun lopputulos oli erikoinen. Taistelu voitettiin, asevoimin tunkeutuneet muukalaiset häädettiin lakeuksilta, mutta voitolla ei ollut lopulta mitään merkitystä sodan lopputuloksen kannalta.

Surumielisen seesteisillä iltatulilla oli kohdattava vielä sisäinen muukalainen ja omien tekojen paino. Synti veisattiin synniksi. Ehkä virressä soi myötätunto kaatuneita vihollisia, kanssasyntisiä piruparkoja, kohtaan.

Ovatko synnintunto, muukalaisuuden tunto ja myötätunto sukulaisia keskenään? 

Vielä kerran Kristeva:

”Outoa kyllä, muukalainen asuu meissä: hän on minuutemme kätketty puoli, tila, johon talomme murenee, aika, joka turmelee yhteisymmärryksen ja myötätunnon. Kun tunnistamme muukalaisen itsessämme, säästymme inholta muukalaista kohtaan toisessa.”

VIRSI 329 "Kiitos nyt herran!" - Luolamiehen kiitosvirsi?

Kuva: Wikimedia Commons

Yksi Suomen kirkkovirsikirjan valoisimpia kiitosvirsiä on virsi 329 Kiitos nyt Herran! (Lobe den Herren, den mächtigen König der Ehren) Virsikirjaamme se kotoutettiin vuonna 1886, mutta virren syntytausta kurottuu aina 1600-luvun lopulle asti. Hieman yllättäen sen taustoista avautuu yhteys myös paljon varhaisempaan, eurooppalaisen ihmisen esihistoriaan saakka.

Virren sointuvan sävelen voi palauttaa mieliin vaikkapa tämän piispallisen taltion avulla, joka Kuopion Snellmanin koulun salissa esitettynä sopiikin parahultaisesti virren koulumaailmaakin sivuaviin taustoihin.


 

1 § Mitä teki viranhoidosta pidätetty joutilas rehtori 1600-luvulla?

Virsikirja kertoo virren 329 tekijäksi Saksan reformoituun kirkkoon kuuluneen Joachim Neanderin (1650–1680). Bremenissä syntyneen Neanderin isä oli latinanopettaja ja isoisä muusikko, joten teologiaa opiskelleen Joachimin ansioituminen virsirunoilijana ja -säveltäjänä selittyy osin perhetaustoista käsin.

Neander innostui jo opiskeluaikanaan reformoidun Theodor Undereyckin (1635–1693) johtamasta pietistisestä liikehdinnästä. Kyse oli reformaation jälkeisten sukupolvien uudistusliikkeestä, joka pyrki tekemään uskonpuhdistuksen palon jälkeen seestyneen kirkon uskon henkilökohtaisella tasolla uudelleen eläväksi. Tähän pietistit pyrkivät mm. järjestämällä kodeissa hartauskokouksia.

kuva: Wikimedia Commons

Vuosina 1674–79 Neander toimi Düsseldorfissa latinakoulun rehtorina. Hän järjesti viranhoitonsa ohessa hartauskokouksia, jotka kuitenkin tuomittiin laittomina, koska ne eivät olleet seurakunnan papiston valvonnassa. Kontrolloimatonta Raamatun tutkimista pidettiin vaarallisena, koska se saattoi johtaa kirkon opin vastaisiin tulkintoihin ja eriseuraisuuteen – kuten useiden pietististen ryhmien osalta kävikin.  

Rangaistuksena pietistisestä toiminnastaan Neander pidätettiin viranhoidosta määräajaksi. Joutilaana miehenä Neander vietti paljon aikaa Düssldorfin lähellä sijainneessa luonnonkauniissa laaksossa, jossa hän katkeroitumisen sijaan sepitti Raamatun psalmien pohjalta virsiä.  

Myös psalmin 103 pohjalta syntyneen virren 329 mielenmaisema sijoittuu tähän laaksoon, jota jo aikalaiset ryhtyivät kutsumaan Neanderin laaksoksi (saks. Neanderthal).

 

2 § Kaikuja maahanmuuton varhaishistoriasta

Tänä päivänä Neanderthal on tunnettu aivan muista syistä kuin virsirunoudesta. Vuonna 1856 laaksosta löytyi vanhoja luita, joita ensin luultiin muinaisen luolakarhun luiksi. Tarkempien tutkimusten myötä selvisi, että kyseessä oli aiemmin tuntemattoman muinaisihmisen jäämistö. Tätä muinaisihmislajia on sittemmin kutsuttu neandertalinihmiseksi (Homo neanderthalensis). 

Kuva: Olli Viitaniemi

Löytö liittyi osaksi 1800-luvulla käytyä kiivasta keskustelua evoluutioteorian ja Raamatun alkukertomusten välisestä suhteesta. Vanhastaan oli opittu näkemään Raamatun kuvaus Aatamista ja Eevasta ihmiskunnan syntykertomuksena, mutta miten siihen sopi löydetty neandertalinihminen?

Nykyään luonnontiede opettaa, että neandertalinihminen ei ollut nykyihmisen (Homo sapiens) edeltäjä, vaan oma ihmislajinsa, joka eli Euroopassa ennen nykyihmisen saapumista kuollen sukupuuttoon vajaat 30 000 vuotta sitten.

Keskustelua on herättänyt se, syrjäyttikö Euroopan ensimmäinen maahanmuuttajien aalto (Homo sapiens) alkuperäisväestön (Homo neanderthalensis). Tällä hetkellä vallitseva kanta on, että lajit elivät pitkään rinnakkain ja paikoin lisääntyivät keskenään, kunnes alkuperäisväestö kuoli sukupuuttoon osin tuntemattomasta syystä.

Vaikka ihmisistä puhuttaessa sanalla rotu on karmaiseva rasismin historian kaiku, tässä yhteydessä voitaneen todeta, että eurooppalaisten geeniperimässä on hieman neandertalinihmistä toisin kuin puhdasrotuisemmissa afrikkalaisissa.

Samaa ihmisyyttä tässä silti jaetaan. Ja passaahan se vaikka luolamiehenkin liittyä laillansa Neanderin virteen: ”Kiitos nyt Herran! Hän elämän meille on luonut…”

 

3 § Vanha ihminen uuden ihmisen laaksossa

Ei mahtanut Neander arvata lempilaaksossaan käyskennellessään ja veisaillessaan, että paikalla oli tallusteltu – ja kuka ties veisattukin – jo ihmiskunnan aamuhämärissä.

Tälle mielikuvalle antaa säväyksensä vielä se seikka, että Neanderin suvun nimi oli alkujaan saksalaisittain Neuman, joka merkitsee ’uutta miestä’ tai ’uutta ihmistä’. Neander on tämän nimen 1600-luvun muodin mukaan kreikkalaistettu muoto.      

Jonkinlaista historiankulun eleetöntä huumoria sisältyy siihen, että muinaisihmisten laaksossa sepitti virsiä ”uusi ihminen”, jonka nimen muinaisihmisten laji sittemmin peri.

Neander oli kyllä sikäli osuva nimi pietistille, että pietistit pyrkivät paitsi kirkon uudistukseen myös henkilökohtaisen hengellisyyden uudistumiseen ja suorastaan hengelliseen uuteen syntymään. Raamatun esikuvan mukaisesti vanhan ihmisen syntinen ja itsekäs luonto tuli kuolettaa, jotta tilalle saattoi syntyä uskossa läsnä olevan Kristuksen kaltainen uusi ihminen:

”Luopukaa nyt tekin tästä kaikesta: vihasta, kiukusta, pahuudesta, herjauksista ja siivottomista puheista. Älkää valehdelko toisillenne. Olettehan riisuneet yltänne vanhan minänne kaikkine tekoineen ja pukeutuneet uuteen, joka jatkuvasti uudistuu oppiakseen yhä paremmin tuntemaan Luojansa ja tullakseen hänen kaltaisekseen.”

- Kol. 3:8-10

Mitä Raamatun alkukertomuksiin Aatamista ja Eevasta tulee, kristillisen ihmiskuvan ja kilvoituselämän kannalta olennaista ei ole pohtia kertomusten vastaavuutta tai eroa evoluutiokertomukseen nähden. ”Vanha Aatami” ei ensisijassa löydy Raamatusta tai antropologien kaivauksista vaan jokaisen ihmisen sisältä.

Kilvoituselämämme on jatkuvaa painia Kristuksen armon avulla ”vanhan aatamin” itsekästä luontoa vastaan. Tätä ei tarvitse ymmärtää vain ryppyotsaisiksi katumusharjoituksiksi, jotka tosin nekin saattavat olla meille tarpeen. Virkaheiton Joachim Neanderin esimerkin mukaisesti aatamillisen ja katkeroittavan itseensä käpertymisen voi välttää myös niin, että itsekeskeisyyden sijaan avautuu luonnon kauneudelle ja Luojan suuruudelle kiitosvirsiä tapailleen.

Viime keväänä minulla tarjoutui tähän tilaisuus paikan päällä Neanderthalissa, jossa nykyisin sijaitsee suojeltu luonnonkaunis retkeilyalue ja tiedekeskus. Toista tuntia laaksossa käveltyä mieli tosiaan virkistyi – mutta samalla alkoi tehdä mieli lasillista mainiota düsseldorfilaista tummaa pintahiivaolutta, altbieriä.

Olisiko käynyt niin, että minäkin löysin uuden ihmisen laaksosta vanhan ihmiseni? 

Kuva: Olli Viitaniemi

LINKIT:

Tauno Väinölän taustoitus virrestä 329

Neanderthalissa sijaitsevan tiedekeskuksen kotisivut

Tietoa neandertalinihmisen vaiheista